Kerron nyt meidän arjesta uhmaikäisen ja vauvan kanssa. Esikoisen ollessa vauva, ajattelin toisen lapsen olevan ajankohtainen asia sitten kun vauva nukkuu yöt läpeensä. Esikoisen vauva-aika oli haastavaa. Hän itkeskeli ensimmäiset kolme kuukautta ja sitten ilmeni maito- ja kananmuna-allergiaa. Muistan jopa soittaneeni äidilleni ja kysyneeni, että olenko ollut vahinko vai oletteko vaan olleet niin hulluja, koska siskollani ja minulla on vain vuosi ja viisi kuukautta ikäeroa. En kuulemma ollut vahinko.
No sitten meidän häiden jälkeen, jotka vietettiin kesällä 2017 (teen niistä oman kirjoituksen joskus) hiipi mieleen ajatus sisaruksesta Ellenille. Elokuussa 2017 saimmekin jo kuulla odottavamme Masia ja ikäöeroa tulisi olemaan sen 2 vuotta ja 4kk. Tämä tuntui hyvältä ja koska halusimme myös, että lapsillamme olisi seuraa myöhemmin toisistaan.
Sinä samana syksynä kun aloin odottaa, alkoi Ellenin päiväkoti-elämä ja itsellä työt. Myös tämä ihana uhma-ikä alkoi siinä samassa. Ensin se alkoi pukeutumistilanteista ja siitä sitten laajeni vähän joka asiassa hanttiin laittoon. Oman raskauden kuluessa ja vatsan kasvun myötä olin ihan loppu päivän päätteeksi.
Sitten Masin syntymän jälkeen alkuun kaikki olikin uutta ja ihmeellistä, kunnes jo ensimmäisenä viikkona pikkuveljen kotiuduttua Ellen pissaili lattioille ja saattoi läträtä omassa pissassaan. Itse tunsin jopa syyllisyyttä siitä, että mitä olemme menneet tekemään, mutta aika pian arki kuitenkin asettui ja opin jakamaan huomiotani. Vieläkin välillä tuntuu siltä ettei kädet riitä ja vuorokaudesta loppuu tunnit, ja mullahan on vaan kaksi lasta. Onneksi olemme saaneet paljon apua isovanhemmilta ja Ellen käy edelleen kahtena päivänä viikossa päiväkodissa.
Pakko se on myöntää, että onhan tämä ollut rankkaa. Se sanonta, että "paljon se antaa ja paljon ottaa" pitää kyllä paikkansa. Tässä pikkulapsi-arjessa ei kovin paljoa ole aikaa parisuhteelle ja sitäkin olisi kuitenkin tärkeä vaalia. Meillä se päivittäinen parisuhde-aika on juuri ennen nukkumaan menoa. Maataan puoli kuolleina sohvalla ja klo 22 mennessä nukkumaan.
Olen itse lapsiin ja nuoriin suuntautunut lähihoitaja ja sitä kautta saanut hieman tietoa käytännön tueksi, mutta tässä taannoin raahasin mieheni luennolle joka koski uhma-ikää. Ajattelin, että kaikki oppi on hyväksi ja auttaa ymmärtämään kehitysvaihetta paremmin. Ensi viikolla menemme lasten psykiatsri Jari Sinkkosen luennolle, odotan sitä kovasti. Sinkkosen arvot ovat lähellä omiani ja jospa häneltä saisi eväitä arkeen.
Tämä vauva-arki tuntuu välillä, jopa helpommalta tuon uhmiksen rinnalla ja Masi varmaan kasvaa tässä sivussa seuraten siskonsa sirkusta. Kuitenkin pitää aina muistaa, että tämä vaihe on ihmisen elämässä lyhyt ja menee hujauksessa. Välillä on vaan vaikea nauttia siitä kaikesta ihanasta, kun negatiiviset asiat ovat välillä enemmän valloillaan. Hyviä hetkiä ja onnistuneita päiviä on myös useasti ja niistä hehkutetaan harvemmin, Suomalaiset taitavat olla enemmän valivali-kansaa. Olen kuitenkin onnellinen tämän hetkisestä elämäntilanteestani, enkä vaihtaisi mihinkään. Lisäksi voimia antaa myös tieto siitä, että moni muu äiti ja isä painii ihan näiden samojen asioiden kanssa.
On myös ihanaa huomata kuinka jo nyt lapsista on seuraa toisilleen vaikka Masi on vielä niin pieni. Sydän meinaa ihan pakahtua kun katselee omia pikkusiaan lattialla leikkimässä. Laitan tähän loppuun linkin Mll:n sivuihin mitä itse aina välillä luen ja koitan sieltä saada vinkkejä.
https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uhmaiassa/
No sitten meidän häiden jälkeen, jotka vietettiin kesällä 2017 (teen niistä oman kirjoituksen joskus) hiipi mieleen ajatus sisaruksesta Ellenille. Elokuussa 2017 saimmekin jo kuulla odottavamme Masia ja ikäöeroa tulisi olemaan sen 2 vuotta ja 4kk. Tämä tuntui hyvältä ja koska halusimme myös, että lapsillamme olisi seuraa myöhemmin toisistaan.
Sinä samana syksynä kun aloin odottaa, alkoi Ellenin päiväkoti-elämä ja itsellä työt. Myös tämä ihana uhma-ikä alkoi siinä samassa. Ensin se alkoi pukeutumistilanteista ja siitä sitten laajeni vähän joka asiassa hanttiin laittoon. Oman raskauden kuluessa ja vatsan kasvun myötä olin ihan loppu päivän päätteeksi.
Sitten Masin syntymän jälkeen alkuun kaikki olikin uutta ja ihmeellistä, kunnes jo ensimmäisenä viikkona pikkuveljen kotiuduttua Ellen pissaili lattioille ja saattoi läträtä omassa pissassaan. Itse tunsin jopa syyllisyyttä siitä, että mitä olemme menneet tekemään, mutta aika pian arki kuitenkin asettui ja opin jakamaan huomiotani. Vieläkin välillä tuntuu siltä ettei kädet riitä ja vuorokaudesta loppuu tunnit, ja mullahan on vaan kaksi lasta. Onneksi olemme saaneet paljon apua isovanhemmilta ja Ellen käy edelleen kahtena päivänä viikossa päiväkodissa.
Pakko se on myöntää, että onhan tämä ollut rankkaa. Se sanonta, että "paljon se antaa ja paljon ottaa" pitää kyllä paikkansa. Tässä pikkulapsi-arjessa ei kovin paljoa ole aikaa parisuhteelle ja sitäkin olisi kuitenkin tärkeä vaalia. Meillä se päivittäinen parisuhde-aika on juuri ennen nukkumaan menoa. Maataan puoli kuolleina sohvalla ja klo 22 mennessä nukkumaan.
Olen itse lapsiin ja nuoriin suuntautunut lähihoitaja ja sitä kautta saanut hieman tietoa käytännön tueksi, mutta tässä taannoin raahasin mieheni luennolle joka koski uhma-ikää. Ajattelin, että kaikki oppi on hyväksi ja auttaa ymmärtämään kehitysvaihetta paremmin. Ensi viikolla menemme lasten psykiatsri Jari Sinkkosen luennolle, odotan sitä kovasti. Sinkkosen arvot ovat lähellä omiani ja jospa häneltä saisi eväitä arkeen.
Tämä vauva-arki tuntuu välillä, jopa helpommalta tuon uhmiksen rinnalla ja Masi varmaan kasvaa tässä sivussa seuraten siskonsa sirkusta. Kuitenkin pitää aina muistaa, että tämä vaihe on ihmisen elämässä lyhyt ja menee hujauksessa. Välillä on vaan vaikea nauttia siitä kaikesta ihanasta, kun negatiiviset asiat ovat välillä enemmän valloillaan. Hyviä hetkiä ja onnistuneita päiviä on myös useasti ja niistä hehkutetaan harvemmin, Suomalaiset taitavat olla enemmän valivali-kansaa. Olen kuitenkin onnellinen tämän hetkisestä elämäntilanteestani, enkä vaihtaisi mihinkään. Lisäksi voimia antaa myös tieto siitä, että moni muu äiti ja isä painii ihan näiden samojen asioiden kanssa.
On myös ihanaa huomata kuinka jo nyt lapsista on seuraa toisilleen vaikka Masi on vielä niin pieni. Sydän meinaa ihan pakahtua kun katselee omia pikkusiaan lattialla leikkimässä. Laitan tähän loppuun linkin Mll:n sivuihin mitä itse aina välillä luen ja koitan sieltä saada vinkkejä.
https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uhmaiassa/
Kommentit
Lähetä kommentti