Olen pitkään miettinyt elämääni ja sen käännekohtia. Yksi merkittävimmistä kokemuksistani on hyvinkin negatiivinen ja sellainen jota en koskaan olisi uskonut omalle kohdalle tapahtuvan. Nyt 10 vuotta tapahtuman jälkeen asia pyörii yhä mielessäni ja haluan jakaa sen päivän hetki hetkeltä niin kuin muistan.
Nyky yhteiskunnan tila, panostus ihmisten hyvinvointiin, etenkin lasten ja nuorten on saanut minut huolestumaan. Lisäksi lisääntynyt maahanmuutto pistää miettimään mitä tulevaisuus tuo ja kuinka maamme pysyy turvallisena. Itse haluaisin, että Suomessa lasten- ja nuorten mielenterveyden hyvinvointiin panostettaisiin enemmän. Lapset ja nuoret ovat niitä joihin ei voi satasata liikaa, syrjäytyneisyys ja putoaminen yhteiskunnanrattaista on tätä päivää ja sen ehkäiseminen olisi ensiarvoisen tärkeää.
Seuraavan kertomuksen taustalla on karu totuus siitä, mitä asiat pahimmillaan voi olla.
Tiistaina 23.9.2008 herään opiskelukämpässäni Kauhajoella on minun syntymäpäkiväni.. Takana viikon loma Tunisiassa ja toinen koulupäivä arkeenpaluun jälkeen. Lähden aamupalan jälkeen koululle, joka sijaitsee noin kilometrin päässä. Suuntaan oppilaitoksen toiseen kerrokseen Atk-luokkaan, jossa oppitunnit kestävät ruokailuun ja sen jälkeenkin vielä.
Ruokailu alkaa klo 10.45 ja luokassa pohdimme, että menisimmekö heti syömään vai pidämmekö tunnit yhteen putkeen. Nälkä on kaikilla, joten syömään lähdimme heti. Mukaani otin vain 2.20 euroa, ja puhelimeni sekä reppuni jätin luokkaan. Ruokala sijaitsi kerrosta alempana ja ruokalan vieressä oli auditorio. Auditorion ovella näimme erään opettajan ja oppilaan käyvän kiivasta keskustelua. Koulukaverimme kanssa mietimme, että mistähän siinä oli kyse. Oppilas viittoi kädellään portaikkoon, josta pääsi alakertaan ja siellä oli lisää luokkatiloja.
Ruokalan seinät olivat suurimmaksi osaksi lasia ja ruokalasta näki eteisaulaan. Pääsimme linjaston alkupäähän, kun eräs ruokalan työntekijöistä tuli perässämme ja laittoi oven kiinni. Samalla häön sanoi meidän luokkalaisiile, jotka olimme siinä vaiheessa lähes ainoita koko ruokalassa, että ollaan kaikki ihan rauhallisia, mutta alhaalla ammutaan.
Jokelan koulutragediasta oli kulunut vasta vuosi, joten kaikilla meillä oli pelon sekaiset fiilikset ja ajatuksena, että rakennuksesta täytyy päästä ulos. Minä ja ystäväni kyykistyimme linjaston taakse, mutta aika pian tämän jälkeen huomasimme kuinka ihmiset säntäilivät ulos koulusta. Niimpä mekin päätimme lähteä ja suuntasimme kohti keittiötä. Mielessäni liikkui vain, että en voi vielä kuolla ja nytkö se loppu todella tuli. Juostessani keittiöön ja lastauslaiturille mielessäni kävi jos piiloutuisin kylmiöön, koska ovi olisi luodin kestävä. Onneksi en kuitenkaan niin tehnyt vaan jatkoin matkaa ulos. Päästyämme ulos ystäväni huomasi autoni pihassa ja kysyi, että onko minulla avaimia? no olin tietenkin jättänyt ne luokkaan, josta lähdimme syömään.
Juoksimme tien yli rautakauppaan ja jalkani tuntuivat makaronilta, lyhistyimme kaupan lattialle ja pyysimme lukitsemaan ovet sekä soittamaan hätäkeskuskeen, koska koulussamme oli ampuja. Meidän joukossa rautakauppaan pakeni 11 muuta oppilasta ja huomasin ,että ystävistäni vai toinen oli mukana. Kova huoli ja pelko valtasi mielen toisen ystävän kohtalosta. Rautakaupassa sain soitettua siskolleni ja kerrottua, että olen kunnossa. Melko pian tuli tieto, että meidän oli poistuttava kokoontumispaikkaan, koska koululla oli syttynyt tulipalo.
Lähdimme jonkun oppilaan vanhemoien kyydillä kauppaoppilaitokselle evakuointipaikkaan, jossa vastassa oli kadoksissa ollut ystäväni ja monia muita pakoon päässeitä. Tapahtumat koululla oli käynnissä ja tunnelma oli kaoottinen. Kuulimme huhuja mustiin pukeutuunesta miehestä joka olisi edelleen vaapaalla ja olo ei edelleenkään ollut turvallinen. Poliiseja oli valtavasti ja meitä ohjattiin liikuntatilaan kuulemaan poliisin tiedoitusta. Saimme kuulla, että ampuja oli menhtynyt ja tilanne koululla ohi. Perheeni saapui päivän aikana Kauhajoelle, ja kuulusteluiden ja kriisiavun jälkeen pääsin lähtemään kotiin Poriin. Tapahtuman jälkeen epäusko ja suru ja pelko olivat läsnä pitkään. Vaikka jälkihuolto alkoikin heti ja kriisityö aloitettiin heti, ei tapahtumat poistu ikinä mielestä.
Paljon kysymyksiä päässä ja miten elämä voi jatkua, kuinka uhrien omaiset selviävät ja miltä koulu näytti. Väistötilat järjestyivät ja rikostutkinnan jälkeen koulua alettiin remontoimaan. Kriisityöntekijän kanssa pääsimme kierämään tapahtumapaikkoja 2kk kuluttua ja edelleen luodinreikiä näkyi siellä täällä ja tunnelma oli pysäyttävä. Koulu ei mielestäni ollut enää millään tavalla entisensä.
Surmansa sai yhteensä 11 ihmistä, joista yksi oli tekijä itse. Lisäksi muutamia haavoittuneita.
En henkilökohtaisesti tuntenut ketään tapahtumassa kuollutta, muutamien kanssa olimme olleet kuukautta aiemmin samalla kurssilla. Vahvasti yhä muistan tapahtuman ja aina väilillä asia tulee uniini. Yhä edelleen pidän silmällä ihmisiä ja tarkkailen ympäristöäni missä liikun, mutta en koe pelkääväni niin ettenkö voisi liikkua. Tulevaisuus kyllä huolettaa ja haluaisinkin itse olla osallisena tukemassa lasten- ja nuorten hyvinvointia. Toivosin, ettei mitään vastaavaa tapahtuisi enää koskaan ja voisimme elää turvalisessa Suomessa.
-Heidi-
Nyky yhteiskunnan tila, panostus ihmisten hyvinvointiin, etenkin lasten ja nuorten on saanut minut huolestumaan. Lisäksi lisääntynyt maahanmuutto pistää miettimään mitä tulevaisuus tuo ja kuinka maamme pysyy turvallisena. Itse haluaisin, että Suomessa lasten- ja nuorten mielenterveyden hyvinvointiin panostettaisiin enemmän. Lapset ja nuoret ovat niitä joihin ei voi satasata liikaa, syrjäytyneisyys ja putoaminen yhteiskunnanrattaista on tätä päivää ja sen ehkäiseminen olisi ensiarvoisen tärkeää.
Seuraavan kertomuksen taustalla on karu totuus siitä, mitä asiat pahimmillaan voi olla.
Tiistaina 23.9.2008 herään opiskelukämpässäni Kauhajoella on minun syntymäpäkiväni.. Takana viikon loma Tunisiassa ja toinen koulupäivä arkeenpaluun jälkeen. Lähden aamupalan jälkeen koululle, joka sijaitsee noin kilometrin päässä. Suuntaan oppilaitoksen toiseen kerrokseen Atk-luokkaan, jossa oppitunnit kestävät ruokailuun ja sen jälkeenkin vielä.
Ruokailu alkaa klo 10.45 ja luokassa pohdimme, että menisimmekö heti syömään vai pidämmekö tunnit yhteen putkeen. Nälkä on kaikilla, joten syömään lähdimme heti. Mukaani otin vain 2.20 euroa, ja puhelimeni sekä reppuni jätin luokkaan. Ruokala sijaitsi kerrosta alempana ja ruokalan vieressä oli auditorio. Auditorion ovella näimme erään opettajan ja oppilaan käyvän kiivasta keskustelua. Koulukaverimme kanssa mietimme, että mistähän siinä oli kyse. Oppilas viittoi kädellään portaikkoon, josta pääsi alakertaan ja siellä oli lisää luokkatiloja.
Ruokalan seinät olivat suurimmaksi osaksi lasia ja ruokalasta näki eteisaulaan. Pääsimme linjaston alkupäähän, kun eräs ruokalan työntekijöistä tuli perässämme ja laittoi oven kiinni. Samalla häön sanoi meidän luokkalaisiile, jotka olimme siinä vaiheessa lähes ainoita koko ruokalassa, että ollaan kaikki ihan rauhallisia, mutta alhaalla ammutaan.
Jokelan koulutragediasta oli kulunut vasta vuosi, joten kaikilla meillä oli pelon sekaiset fiilikset ja ajatuksena, että rakennuksesta täytyy päästä ulos. Minä ja ystäväni kyykistyimme linjaston taakse, mutta aika pian tämän jälkeen huomasimme kuinka ihmiset säntäilivät ulos koulusta. Niimpä mekin päätimme lähteä ja suuntasimme kohti keittiötä. Mielessäni liikkui vain, että en voi vielä kuolla ja nytkö se loppu todella tuli. Juostessani keittiöön ja lastauslaiturille mielessäni kävi jos piiloutuisin kylmiöön, koska ovi olisi luodin kestävä. Onneksi en kuitenkaan niin tehnyt vaan jatkoin matkaa ulos. Päästyämme ulos ystäväni huomasi autoni pihassa ja kysyi, että onko minulla avaimia? no olin tietenkin jättänyt ne luokkaan, josta lähdimme syömään.
Juoksimme tien yli rautakauppaan ja jalkani tuntuivat makaronilta, lyhistyimme kaupan lattialle ja pyysimme lukitsemaan ovet sekä soittamaan hätäkeskuskeen, koska koulussamme oli ampuja. Meidän joukossa rautakauppaan pakeni 11 muuta oppilasta ja huomasin ,että ystävistäni vai toinen oli mukana. Kova huoli ja pelko valtasi mielen toisen ystävän kohtalosta. Rautakaupassa sain soitettua siskolleni ja kerrottua, että olen kunnossa. Melko pian tuli tieto, että meidän oli poistuttava kokoontumispaikkaan, koska koululla oli syttynyt tulipalo.
Lähdimme jonkun oppilaan vanhemoien kyydillä kauppaoppilaitokselle evakuointipaikkaan, jossa vastassa oli kadoksissa ollut ystäväni ja monia muita pakoon päässeitä. Tapahtumat koululla oli käynnissä ja tunnelma oli kaoottinen. Kuulimme huhuja mustiin pukeutuunesta miehestä joka olisi edelleen vaapaalla ja olo ei edelleenkään ollut turvallinen. Poliiseja oli valtavasti ja meitä ohjattiin liikuntatilaan kuulemaan poliisin tiedoitusta. Saimme kuulla, että ampuja oli menhtynyt ja tilanne koululla ohi. Perheeni saapui päivän aikana Kauhajoelle, ja kuulusteluiden ja kriisiavun jälkeen pääsin lähtemään kotiin Poriin. Tapahtuman jälkeen epäusko ja suru ja pelko olivat läsnä pitkään. Vaikka jälkihuolto alkoikin heti ja kriisityö aloitettiin heti, ei tapahtumat poistu ikinä mielestä.
Paljon kysymyksiä päässä ja miten elämä voi jatkua, kuinka uhrien omaiset selviävät ja miltä koulu näytti. Väistötilat järjestyivät ja rikostutkinnan jälkeen koulua alettiin remontoimaan. Kriisityöntekijän kanssa pääsimme kierämään tapahtumapaikkoja 2kk kuluttua ja edelleen luodinreikiä näkyi siellä täällä ja tunnelma oli pysäyttävä. Koulu ei mielestäni ollut enää millään tavalla entisensä.
Surmansa sai yhteensä 11 ihmistä, joista yksi oli tekijä itse. Lisäksi muutamia haavoittuneita.
En henkilökohtaisesti tuntenut ketään tapahtumassa kuollutta, muutamien kanssa olimme olleet kuukautta aiemmin samalla kurssilla. Vahvasti yhä muistan tapahtuman ja aina väilillä asia tulee uniini. Yhä edelleen pidän silmällä ihmisiä ja tarkkailen ympäristöäni missä liikun, mutta en koe pelkääväni niin ettenkö voisi liikkua. Tulevaisuus kyllä huolettaa ja haluaisinkin itse olla osallisena tukemassa lasten- ja nuorten hyvinvointia. Toivosin, ettei mitään vastaavaa tapahtuisi enää koskaan ja voisimme elää turvalisessa Suomessa.
 |
| Seamk Kauhajoki (kuva lainattu netistä) |
-Heidi-
Kommentit
Lähetä kommentti