Kuinka se aika taas menikin niin nopeeta. Ensimminen asia, joka pyörii mielessäni, kun pohdin kulunutta vuotta. Tänään tulee kuluneeksi vuosi, kun jäin äitiyslomalle. Reilu kuukausi siihen kun Masi täyttää 1-vuotta. Yksi vuosi on ihmisen elämässä lyhyt aika, mutta pienen vauvan synnyttyä ensimmäinen vuosi on hurjan kehityksen aikaa. Ameebasta (veljeni nimitys vauvoista) taaperoksi.
Ensimmäiset hetket Masin kanssa sairaalassa, mietin minkähänlainen poika hänestä vielä kasvaa. Osaisinko olla äiti kahdelle? Miten pärjään kahden kanssa? Kuinka saan huomioni jaettua? Paljon kysymyksiä pyöri päässäni.
Nyt vuotta myöhemmin, olo on haikea ja tavallaan huojentunut. Haikea, koska tätä aikaa ei enää saa takaisin, tottakai sen pienen pojan kuuluu kasvaa. Huojentunut, koska selvisin niistä haasteista joita pelkäsin tulevan. Poika osoittautui hieman helpommaksi vauvaksi mitä siskonsa oli.
On muuten hauskaa huomata myös kuinka paljon rennompi äiti olen ollut tietyissä asioissa verrattuna taas Ellenin vauva-aikaan. Esimerkiksi lähdöt kotoa ja imetykset julkisilla paikoilla. Masin kohdalla, en enää välittänyt näkeekö joku. Ellenin kohdalla imetin jopa joskus Prisman vessassa, mitä en ikinä enää tekisi. Vauvan kanssa liikkuminen oli toisen kanssa helpompaa, koska oli pakko lähteä ja mennä. Ellenin ollessa vauva pesimme paljon kotona.
Syömiseenkin liittyviä asioita tein nyt toisin. Tällä kertaa täysimetin 6kk, kun taas Ellen alkoi kiinteät jo ennen 5kk ikää. Ensimmäiset yökyläilyt ja hoitoon jätöt oli helpompaa.
Toinen vauvavuosi on ollut tietenkin myös rankempaa ja kaksin verroin hommaa. Huomion jakamien ja riittämättömyyden tunteet. Henkinen kasvu äitinä ja ihmisenä. Olen saanut paljon uusia ystäviä elämääni tämänkin vauvavuoden aikana.
Päivittäin jaksan ihastella ja ihmetellä pientä poikaani, joka kohta kävelee ja osaa jo ääntää tavuja KA KA KA KA VA VA MA MA PA PA. Yksi merkittävä muutos liittyy automatkustamiseen. Tänään siirryttiin pois turvakaukalosta istuimeen. En silti ole ainut äiti, joka laspensa lähestyessä vuodenikää potee kriisiä. Onhan se nyt kova paikka kun ei ole vauvaa talossa.
-Heidi-
 |
| 29.3.2018 |
Ensimmäiset hetket Masin kanssa sairaalassa, mietin minkähänlainen poika hänestä vielä kasvaa. Osaisinko olla äiti kahdelle? Miten pärjään kahden kanssa? Kuinka saan huomioni jaettua? Paljon kysymyksiä pyöri päässäni.
Nyt vuotta myöhemmin, olo on haikea ja tavallaan huojentunut. Haikea, koska tätä aikaa ei enää saa takaisin, tottakai sen pienen pojan kuuluu kasvaa. Huojentunut, koska selvisin niistä haasteista joita pelkäsin tulevan. Poika osoittautui hieman helpommaksi vauvaksi mitä siskonsa oli.
On muuten hauskaa huomata myös kuinka paljon rennompi äiti olen ollut tietyissä asioissa verrattuna taas Ellenin vauva-aikaan. Esimerkiksi lähdöt kotoa ja imetykset julkisilla paikoilla. Masin kohdalla, en enää välittänyt näkeekö joku. Ellenin kohdalla imetin jopa joskus Prisman vessassa, mitä en ikinä enää tekisi. Vauvan kanssa liikkuminen oli toisen kanssa helpompaa, koska oli pakko lähteä ja mennä. Ellenin ollessa vauva pesimme paljon kotona.
Syömiseenkin liittyviä asioita tein nyt toisin. Tällä kertaa täysimetin 6kk, kun taas Ellen alkoi kiinteät jo ennen 5kk ikää. Ensimmäiset yökyläilyt ja hoitoon jätöt oli helpompaa.
Toinen vauvavuosi on ollut tietenkin myös rankempaa ja kaksin verroin hommaa. Huomion jakamien ja riittämättömyyden tunteet. Henkinen kasvu äitinä ja ihmisenä. Olen saanut paljon uusia ystäviä elämääni tämänkin vauvavuoden aikana.
Päivittäin jaksan ihastella ja ihmetellä pientä poikaani, joka kohta kävelee ja osaa jo ääntää tavuja KA KA KA KA VA VA MA MA PA PA. Yksi merkittävä muutos liittyy automatkustamiseen. Tänään siirryttiin pois turvakaukalosta istuimeen. En silti ole ainut äiti, joka laspensa lähestyessä vuodenikää potee kriisiä. Onhan se nyt kova paikka kun ei ole vauvaa talossa.
 |
| Kovaa vauhtia opetellaan kävelemään <3 |
-Heidi-
Kommentit
Lähetä kommentti